Suojelumaatalous

YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) määritelmän mukaan luonnonsuojelumaatalous on ”viljelyjärjestelmä, jolla edistetään pysyvän maaperäpeitteen säilyttämistä, maaperän häiriöiden minimointia ja kasvilajien monipuolistamista. Se parantaa biologista monimuotoisuutta ja luonnollisia biologisia prosesseja maanpinnan ylä- ja alapuolella, mikä lisää veden ja ravinteiden käytön tehokkuutta sekä parantaa ja ylläpitää kasvintuotantoa. IPCC:n erityisraportissa ”Climate Change and Land” (2019) suojelumaatalous mainitaan yhtenä asteittaisen sopeutumisen vaihtoehtona ilmastoriskien torjumiseksi. Suojelevan maatalouden kolme pääperiaatetta (maaperän vähimmäishäiriöt, viljelyn monipuolistaminen ja pysyvä maaperäpeite) auttavat suojelemaan ympäristöä ja vähentämään sekä ilmastonmuutoksen vaikutuksia maatalousjärjestelmiin (sopeutuminen) että maatalouskäytäntöjen vaikutusta kasvihuonekaasupäästöihin (vähentäminen) kestävän maankäytön avulla. Nämä periaatteet, joita kuvataan tarkemmin jäljempänä, auttavat suojelemaan maaperää eroosiolta ja huononemiselta, parantamaan maaperän laatua ja biologista monimuotoisuutta, säilyttämään luonnonvarat ja lisäämään niiden käytön tehokkuutta samalla kun optimoidaan sadot.

”Maaperän vähimmäishäiriölle” on ominaista maanmuokkauskäytäntöjen väheneminen (kuten kyntäminen, äyriäiset ja kaikki maanmuokkaustoimet, joita tavallisesti käytetään maaperän valmistamiseksi siementen itämistä, taimien perustamista sekä viljelykasvien kasvua ja tuotantoa varten) suorien kylvöjen ja/tai suorien lannoitteiden sijoittamisen kautta. Se auttaa parantamaan maaperän ominaisuuksia, säilyttämään ja lisäämään maaperän orgaanista ainesta ja siten vähentämään maaperän eroosiota. Lisäksi maanmuokkauksen puuttuminen ja vähimmäismuokkaus vähentävät maatalouskoneiden energiankulutusta, tehostavat maaperän kuivatusta ja parantavat hyönteisten, lintujen ja pienten nisäkkäiden elintarvikehuoltoa, koska maaperässä on enemmän viljelykasvien jäämiä ja rikkakasvien siemeniä. Maaperän vähimmäishäiriöt tarjoavat useita ekosysteemipalveluja, joita ovat muun muassa seuraavat: veden sääntely, hiilen varastointi, maaperän vakaus, pintamaan suojeleminen eroosiolta, veden imeytymisen tehostaminen, maaperän hedelmällisyyden lisääminen typpivarantojen lisääntyessä (pitkällä aikavälillä), maaperän, veden ja ilman laadun parantaminen sekä maaperän eroosion ja polttoaineen käytön vähentäminen. Kaikki nämä tekijät ovat erittäin tärkeitä, jotta voidaan vähentää maatalousjärjestelmien haavoittuvuutta ja lisätä niiden kykyä sopeutua ilmastonmuutokseen ja edistää myös hillitsemistavoitteita.

”Viljelyn monipuolistamisella” tarkoitetaan käytäntöä, jossa tietyllä maatalousalueella viljellään useampaa kuin yhtä lajia vuoroviljelyn ja/tai yhteenliittymien muodossa. Viljeltyjen lajien monipuolistaminen lisää maatalousjärjestelmien kykyä sopeutua ilmastonmuutokseen parantamalla maaperän hedelmällisyyttä ja rakennetta, maaperän vedenpidätyskykyä sekä veden ja ravinteiden jakautumista maaperäprofiilin kautta, auttamalla ehkäisemään tuholaisia ja tauteja ja lisäämällä satovakautta. Monipuoliset viljelyjärjestelmät ovat vakaampia ja kestävämpiä kuin monokulttuurijärjestelmät. Viljelykasvien monipuolistaminen tuottaa monenlaisia ekosysteemipalveluja, parantaa osaltaan viljelykasvien tuottavuutta ja viljelyjärjestelmien häiriönsietokykyä sekä vähentää maataloustoiminnasta aiheutuvia kasvihuonekaasupäästöjä.

” Pysyvä maaperän orgaaninen peite” viljelykasvijäämillä ja/tai peitekasveilla (esim. palkokasvit, viljakasvit tai muut tärkeimpien viljelykasvien väliin pääasiassa maaperän hyödyksi eikä sadoksi istutetut viljelykasvit) mahdollistaa ilmastonmuutokseen sopeutumisen vähentämällä maaperän eroosiota ja huonontumista, joita äärimmäiset sääilmiöt (esim. äärimmäiset sademäärät, kuivuus ja maaperän kyllästymisjaksot, äärimmäinen kuumuus ja voimakkaat tuulet) voivat pahentaa, ja parantaa säilyttävän maatalousjärjestelmän vakautta. Peitekasvit parantavat maaperän ominaisuuksia (hedelmällisyyttä ja laatua), auttavat hallitsemaan maaperän eroosiota, säilyttämään maaperän kosteuden, välttämään maaperän tiivistymistä, hillitsevät tuholaisia ja tauteja sekä lisäävät maatalouden ekosysteemin biologista monimuotoisuutta.

Näitä kolmea säilyttämisen periaatetta ja niihin liittyviä toimenpiteitä sovelletaan kaikissa viljelyjärjestelmissä, mutta ne on mukautettava kunkin maatalousalueen erityisiin viljelyvaatimuksiin ja paikallisiin olosuhteisiin. Useissa eurooppalaisissa hankkeissa (esim. SOLMACC, AgriAdapt ja HelpSoil) on testattu näiden toimenpiteiden vaikutuksia maatiloihin ja edistetty sopeutumis- ja hillitsemistavoitteiden saavuttamista edistävien tekniikoiden soveltamista.

Suojelevan maatalouden onnistunut toteuttaminen edellyttää sidosryhmien osallistumista sekä julkiselta että yksityiseltä sektorilta ja vahvaa yhteistyötä eri toimijoiden välillä: viljelijät, maatilojen neuvontapalvelut (jotka tarjoavat viljelijöille tietoa ja taitoja sovellettavien maataloustekniikoiden, sadon tuottavuuden ja maatilatulojen parantamiseksi), tutkijat, poliittiset päättäjät jne. Tarvitaan tehokkaita sidosryhmäpohjaisia osallistavia lähestymistapoja, jotta voidaan varmistaa säilyttävien maatalouskäytäntöjen levittäminen ja soveltaminen ja tarkentaa toimenpiteitä tarkasteltavien maatalousjärjestelmien erityispiirteiden mukaisesti mahdollisimman suuren tehokkuuden saavuttamiseksi. Viljelijöiden ja muiden sidosryhmien olisi osallistuttava hankkeisiin, joissa käsitellään säilyttäviä maatalouskäytäntöjä, jotta voidaan lisätä tietoisuutta maatalouskäytäntöjen läheisestä yhteydestä, ympäristövaikutuksista ja sosioekonomisista vaikutuksista, mukaan lukien mahdollisuudet sopeutua ilmastonmuutokseen ja hillitä sitä.

Viljelijöitä olisi lisäksi ohjattava siinä vaiheessa, kun he siirtyvät perinteisestä maataloudesta konservatiiviseen maatalouteen, hankkimaan kaikki tarvittavat tiedot ja hankkimaan kokemusta uusista käytännöistä sekä olemaan tietoisia uuteen viljelyjärjestelmään siirtymiseen tarvittavasta työvoimasta ja ajasta. Tässä kilpailussa maatilojen neuvontapalvelujen rooli on olennaisen tärkeä, samoin kuin valmiuksien kehittämisen ja koulutuksen parantaminen. Tosiasiallisiin tapaustutkimuksiin sovellettujen säilyttämisen maataloustekniikoiden vaikutusten esittely voisi auttaa toimenpiteiden täytäntöönpanossa ja antaa uusille viljelijöille viitteitä siitä, mitkä keskeiset käytännöt tuottavat menestystä ja mitä virheitä on vältettävä.

Suojelevien maataloustoimenpiteiden täytäntöönpanon onnistumiseen vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa seuraavat: sidosryhmien hyvä osallistuminen, politiikat ja hallituksen toimet, joilla edistetään ja luodaan suotuisat olosuhteet luonnonsuojelumaanviljelyn soveltamiselle (kuten vapaa tiedonsaanti), asianmukaiset maatilojen neuvontapalvelut, julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudet ja ympäristöpalveluista maksettavat palkkiot.

Jotkin näkökohdat voivat toimia pientilojen ulottuvuuksia rajoittavina tekijöinä, kuten sellaisten käytäntöjen täytäntöönpano, jotka edellyttävät investointeja koneisiin (kuten kylväminen maanmuokkauksen ulkopuolisissa viljelyjärjestelmissä). Näissä tapauksissa viljelijäyhdistyksiä tai yhteistyötä kolmansien osapuolten kanssa käytetään tämän näkökohdan voittamiseksi. Muita rajoittavia tekijöitä ovat tietämyksen ja hyvien käytäntöjen riittämätön levittäminen, tutkijoiden ja maatilojen neuvontapalvelujen riittämätön yhteistyö sekä viljelijöille annettavan tuen puute.

Joissakin tapauksissa viljelijät katsovat edelleen, että maanmuokkaus on tarpeen maaperän parantamiseksi, viljelyn helpottamiseksi ja satojen lisäämiseksi. Lisäksi viljelijät ovat yleisesti ottaen tyytyväisiä todellisiin käytäntöihin eivätkä koe taloudellisia muutospaineita, koska puhtaat ja hyvin hoidetut pellot yhdistetään usein hyviin maatalouskäytäntöihin. Tässä suhteessa maatilojen neuvontapalvelut ovat keskeisessä asemassa, kun pyritään lisäämään sellaisten viljelijöiden luottamusta, jotka ovat uusia luonnonmukaista maataloutta harjoittavia viljelijöitä, siihen, että teknologia toimii. Tähän sisältyy teknologian demonstrointi muilla viljelijöiden aloilla, taloudellisten hyötyjen demonstrointi tosiasioilla ja lukumäärillä sekä alueen ihmisten kouluttaminen auttamaan muita.

Maatalouden säilyttämistoimenpiteiden kustannukset vaihtelevat todennäköisesti tilojen (koko ja tuotantojärjestelmä), maantieteellisten alueiden ja maiden välillä. FAO:n mukaan maanviljelijät voivat säästää 30-40 prosenttia ajasta, työvoimasta ja mekanisoidussa maataloudessa fossiilisista polttoaineista perinteiseen maatalouteen verrattuna, mikä vähentää niihin liittyviä kustannuksia. Suojeleva maatalous mahdollistaa yleensä tuotantokustannusten alentamisen sekä ajan ja työvoiman vähentämisen (esim. maan valmistelussa ja istutuksessa), ja mekanisoiduissa järjestelmissä se vähentää pitkällä aikavälillä koneiden investointi- ja huoltokustannuksia. Lisäksi se mahdollistaa tuotokset, jotka ovat verrattavissa nykyaikaiseen voimaperäiseen maatalouteen, mutta kestävällä tavalla, jolloin viljelykasvit voivat sopeutua paremmin muuttuneisiin ilmasto-olosuhteisiin tavanomaisen viljelyn osalta, erityisesti vähentämällä tuotoksen vuosittaista vaihtelua. Myönteiset vaikutukset satoihin riippuvat kuitenkin ilmastonmuutoksen vaikutusten voimakkuudesta ja vakavuudesta.

Suojelevan maatalouden taloudelliset, agronomiset ja ympäristöhyödyt ovat havaittavissa maailmanlaajuisesti, alueellisesti, paikallisesti ja maatiloilla. Nämä hyödyt ovat merkityksellisiä myös ilmastonmuutokseen sopeutumisen kannalta, sillä säilyttämällä maatalouden sadot ylläpidetään tai jopa parannetaan niitä, sekä hillitsemisen kannalta, koska ne lisäävät hiilen sitomista ja vähentävät kasvihuonekaasupäästöjä.

Suojelevia maatalouskäytäntöjä olisi tuettava selkeillä politiikoilla ja menettelyillä. Euroopan unionin yhteinen maatalouspolitiikka (YMP) sekä kansalliset ja alueelliset maaseutuohjelmat ovat tärkeimpiä poliittisia liikkeellepanevia voimia EU:n jäsenvaltioissa toteutettavan luonnonmukaista maataloutta edistävän maatalouden toteuttamisessa.

Yhteisellä maatalouspolitiikalla edistetään näiden käytäntöjen soveltamista ”vihreällä suoralla tuella” (tai ”viherryttämisellä”) (YMP:n ensimmäinen pilari), jolla tuetaan viljelijöitä, jotka ottavat käyttöön tai ylläpitävät viljelykäytäntöjä (esim. viljelyn monipuolistaminen), jotka auttavat saavuttamaan ympäristö- ja ilmastotavoitteet. Lisäksi YMP:n toinen pilari eli EU:n maaseudun kehittämispolitiikka, jonka tarkoituksena on tukea maaseutualueita, antaa alue-, valtio- ja paikallisviranomaisille mahdollisuuden laatia omat maaseudun kehittämisohjelmansa ja tukee muun muassa luonnonvarojen kestävää hoitoa ja ilmastotoimia koskevia toimenpiteitä, mukaan lukien maatalouskäytäntöjen säilyttäminen. Toisen pilarin ohjelmia yhteisrahoitetaan EU:n rahastoista sekä alueellisista tai kansallisista rahastoista.

Vuosi voi riittää maatalouden säilyttämistoimenpiteiden toteuttamiseen. Tarvittava aika riippuu suuresti tietämyksen levittämisestä, politiikoista ja valtion toimista, taidoista ja varojen saatavuudesta sekä sidosryhmien osallistumisesta.

Suojelumaatalous on pitkän aikavälin sopeutumistoimenpide, jolla on yleensä pitkä elinikä (vuosikymmeniä).