Säilyttävä maatalous

Suojelumaatalouden onnistunut toteuttaminen edellyttää sidosryhmien osallistumista sekä julkiselta että yksityiseltä sektorilta ja vahvaa yhteistyötä eri toimijoiden välillä: viljelijät, maatilojen neuvontapalvelut (jotka tarjoavat viljelijöille tietoa ja taitoja sovellettujen maataloustekniikoiden, viljelykasvien tuottavuuden ja maataloustulojen parantamiseksi), tutkijat, poliittiset päättäjät jne. Tarvitaan tehokkaita sidosryhmiin perustuvia osallistavia lähestymistapoja, jotta voidaan varmistaa säilyttävien maatalouskäytäntöjen levittäminen ja soveltaminen ja tarkentaa toimenpiteitä kyseisten maatalousjärjestelmien erityispiirteiden mukaisesti mahdollisimman suuren tehokkuuden saavuttamiseksi. Viljelijöiden ja muiden sidosryhmien olisi osallistuttava hankkeisiin, joissa käsitellään maatalouden suojelukäytäntöjä, jotta voidaan lisätä tietoisuutta maatalouskäytäntöjen läheisestä yhteydestä, ympäristövaikutuksista ja sosioekonomisista vaikutuksista, mukaan lukien mahdollisuudet sopeutua ilmastonmuutokseen ja hillitä sitä.

Lisäksi viljelijöitä olisi ohjattava siirtymävaiheessa perinteisestä maataloudesta säilyttävään maatalouteen hankkimaan kaikki tarvittavat tiedot, hankkimaan kokemusta uusista käytännöistä ja olemaan tietoisia uuteen viljelyjärjestelmään siirtymiseen tarvittavasta työstä ja ajasta. Tässä kilpailussa maatilojen neuvontapalvelujen rooli on olennaisen tärkeä, samoin kuin valmiuksien kehittämisen ja koulutuksen parantaminen. Tosiasiallisiin tapaustutkimuksiin sovellettujen maatalouden suojelutekniikoiden vaikutusten esittäminen voisi auttaa toimenpiteiden täytäntöönpanossa ja antaa uusille viljelijöille viitteitä siitä, mitkä keskeiset käytännöt tuottavat menestystä ja mitä virheitä olisi vältettävä.

Maatalouden säilyttämistoimenpiteiden täytäntöönpanon onnistumiseen vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa seuraavat: sidosryhmien hyvä osallistuminen, politiikat ja hallituksen toimet, joilla edistetään ja luodaan suotuisat olosuhteet suojelumaatalouden soveltamiselle (kuten vapaa tiedonsaanti), asianmukaiset maatilojen neuvontapalvelut, julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudet ja ympäristöpalveluista palkitseminen.

Jotkin näkökohdat voivat toimia pientilojen kokoa rajoittavina tekijöinä, esimerkiksi sellaisten käytäntöjen täytäntöönpanossa, jotka edellyttävät investointeja koneisiin (kuten kylvö kylvössä viljelyjärjestelmissä, jotka eivät ole maanmuokkausjärjestelmiä). Näissä tapauksissa käytetään viljelijäjärjestöjä tai yhteistyötä kolmansien osapuolten kanssa tämän näkökohdan voittamiseksi. Muita rajoittavia tekijöitä ovat tietämyksen ja hyvien käytäntöjen riittämätön levittäminen, tutkijoiden ja maatilojen neuvontapalvelujen riittämätön yhteistyö sekä viljelijöille annettavan tuen puute.

Joissakin tapauksissa viljelijät ovat edelleen sitä mieltä, että maanmuokkaus on tarpeen maaperän parantamiseksi, viljelyn helpottamiseksi ja satojen lisäämiseksi. Lisäksi viljelijät ovat yleensä tyytyväisiä todellisiin käytäntöihin eivätkä koe taloudellista muutospainetta, sillä puhtaat ja hyvin tislatut pellot yhdistetään usein hyviin viljelykäytäntöihin. Maatilojen neuvontapalveluilla on tässä suhteessa keskeinen rooli, kun pyritään lisäämään säilyttävää maataloutta aloittelevien viljelijöiden luottamusta siihen, että teknologia toimii. Tähän sisältyy teknologian demonstrointi muiden viljelijöiden pelloilla, taloudellisten hyötyjen demonstrointi tosiasioilla ja numeroilla sekä alueen ihmisten kouluttaminen auttamaan muita.

Maatalouden säilyttämistoimenpiteiden täytäntöönpanokustannukset vaihtelevat todennäköisesti tilojen (koko ja tuotantojärjestelmä), maantieteellisten alueiden ja maiden välillä. FAO: n mukaan maanviljelijät voivat kuitenkin säästää 30-40 prosenttia ajasta, työvoimasta ja koneellisessa maataloudessa fossiilisista polttoaineista perinteiseen maatalouteen verrattuna, mikä vähentää niihin liittyviä kustannuksia. Yleisesti ottaen suojelumaatalous mahdollistaa tuotantokustannusten vähentämisen sekä ajan ja työvoiman vähentämisen (esim. maan valmistelussa ja istutuksessa), ja koneellisissa järjestelmissä se vähentää koneiden investointi- ja ylläpitokustannuksia pitkällä aikavälillä. Lisäksi se mahdollistaa tuotokset, jotka ovat verrattavissa nykyaikaiseen voimaperäiseen maatalouteen, mutta kestävällä tavalla, mikä mahdollistaa viljelykasvien paremman sopeutumisen muuttuviin ilmasto-olosuhteisiin tavanomaiseen viljelyyn nähden, erityisesti vähentämällä vuosittaista satovaihtelua. Myönteiset vaikutukset satoihin riippuvat kuitenkin ilmastonmuutoksen vaikutusten voimakkuudesta ja vakavuudesta.

Suojelumaatalouden tarjoamat taloudelliset, agronomiset ja ympäristöhyödyt ovat havaittavissa maailmanlaajuisesti, alueellisesti, paikallisesti ja maatiloilla. Nämä hyödyt ovat merkityksellisiä myös ilmastonmuutokseen sopeutumisen kannalta, sillä säilyttämällä maatalouden sadot säilytetään tai niitä jopa parannetaan, sekä hillitsemisen kannalta, koska ne lisäävät hiilen sitomista ja vähentävät kasvihuonekaasupäästöjä.

Suojeltavia maatalouskäytäntöjä olisi tuettava selkeillä politiikoilla ja menettelyillä. Euroopan unionin yhteinen maatalouspolitiikka (YMP) sekä kansalliset ja alueelliset maaseutuohjelmat ovat tärkeimpiä politiikan liikkeellepanevia voimia suojelumaatalouden toteuttamisessa EU:n jäsenvaltioissa.

Yhteisellä maatalouspolitiikalla edistetään näiden käytäntöjen soveltamista ”vihreällä suoralla tuella” (tai ”viherryttämisellä”) (YMP:n ensimmäinen pilari), jolla tuetaan viljelijöitä, jotka ottavat käyttöön tai ylläpitävät viljelykäytäntöjä (esim. viljelyn monipuolistaminen), jotka auttavat saavuttamaan ympäristö- ja ilmastotavoitteet. Lisäksi YMP:n toinen pilari, EU:n maaseudun kehittämispolitiikka, jonka tarkoituksena on tukea maaseutualueita, antaa alueellisille, kansallisille ja paikallisille viranomaisille mahdollisuuden laatia omat maaseudun kehittämisohjelmansa ja tukee muun muassa luonnonvarojen kestävää hoitoa ja ilmastotoimia koskevia toimenpiteitä, mukaan lukien maatalouskäytäntöjen säilyttäminen. Toisen pilarin ohjelmia yhteisrahoitetaan EU:n rahastoista sekä alueellisista tai kansallisista rahastoista.

Vuosi voi riittää maatalouden suojelutoimenpiteiden toteuttamiseen. Tarvittava aika riippuu suuresti tietämyksen levittämisestä, politiikoista ja valtion toimista, taitojen ja varojen saatavuudesta sekä sidosryhmien osallistumisesta.

Suojelumaatalous on pitkän aikavälin sopeutumistoimenpide, ja sen käyttöikä on yleensä pitkä (vuosikymmeniä).