Vakuutus riskienhallinnan välineenä

Katastrofiriskit ja -tappiot ovat suuri huolenaihe yhteiskunnalle, koska ne ovat lisääntyneet viime vuosina. Näiden tapahtumien odotetaan voimistuvan entisestään muun muassa väestökehityksen, maankäytön muutosten, asuin- ja taloudellisen toiminnan laajenemisen katastrofialttiilla alueilla ja ennustetun ilmastonmuutoksen vuoksi. On näyttöä siitä, että ilmastonmuutos on jo lisännyt tiettyjen säähän ja ilmastoon liittyvien ääri-ilmiöiden, kuten kuivuuden, helleaaltojen ja rankkasateiden, esiintymistiheyttä ja vakavuutta useilla Euroopan alueilla. Näiden suuntausten odotetaan jatkuvan, ellei tehokkaita toimenpiteitä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja siihen sopeutumiseksi toteuteta (Euroopan ympäristökeskuksen raportti 15/2017). Lisäksi ilmaston aiheuttamat riskit vaikuttavat myös vakuutusalaan ja muuttavat sitä (EVLEV, 2022). Siksi puristavan riskinhallintamekanismin (kuten vakuutusten) täytäntöönpano saa yhä enemmän merkitystä.

Vakuutus siirtää riskin vakuutetulta henkilöltä, esineeltä tai organisaatiolta vakuutuksenantajalle. Korvaus riippuu määritettyjen vaaratapahtumien aiheuttamien menetysten arvioinnista. Tällaisia ovat esimerkiksi maatalouden sadonmenetykset, tulvien aiheuttamat talojen menetykset, myrskyistä tai metsäpaloista johtuvat metsänmenetykset. Äärimmäisissä sääolosuhteissa vakuutus on arvokas väline, koska se auttaa estämään sen, että taloudelliset tappiot eivät muutu pitkäaikaisiksi taloudellisiksi vahingoiksi. Jos talo tai yritys on vaurioitunut, vakuutus voi kattaa uudelleenrakentamisen tai korvauksen kustannukset, jolloin asianomaiset henkilöt voivat toipua nopeasti. Ennen kuin vakuutus voidaan myöntää äärimmäisille sääilmiöille, vakuutuksenantajan on tunnistettava riski, määritettävä, kuinka paljon vahinkoa se voi aiheuttaa, ja pystyttävä vastaamaan kustannuksista, jos äärimmäinen tapahtuma tapahtuu. Vakuutuksen saamiseksi äärimmäisille sääolosuhteille sen on oltava arvaamaton.  Tapahtuman tarkkaa ajankohtaa ja paikkaa ei tiedetä etukäteen.

Euroopan komission vuonna 2013 julkaisema vihreä kirja luonnonkatastrofien ja ihmisen aiheuttamien katastrofien varalta otettavasta vakuutuksesta on osa sopeutumisstrategiapakettia. Sen tavoitteena on parantaa sitä, miten vakuutuksenantajat hallitsevat ilmastonmuutosriskejä, laajentavat katastrofivakuutusten saatavuutta ja vapauttavat vakuutusten hinnoittelun ja muiden rahoitustuotteiden täyden potentiaalin.

Euroopan komission kertomuksessa säähän ja ilmastoon liittyvien katastrofiriskien vakuuttamisesta analysoidaan useissa jäsenvaltioissa perustettuja erilaisia vakuutusjärjestelmiä. Vakuutusmarkkinat (eri maissa ja eri aloilla) voidaan niiden arvioinnin perusteella jakaa kolmeen laajaan ryhmään:

• Vapaaehtoiset vakuutusmarkkinat: Näillä markkinoilla vakuutuksenottajat päättävät, ostavatko he vakuutusturvan, ja vakuutuksenantajat päättävät, tarjoavatko he vakuutusturvan.
• Puolivapaaehtoisten vakuutusten markkinat: Se on samanlainen kuin vapaaehtoiset markkinat, joilla sekä vakuutuksenantaja että vakuutuksenottaja voivat halutessaan osallistua. Kyse voi kuitenkin olla epäsuorasta paineesta, kuten kiinnelainojen myöntäjien vaatimuksista tai epävirallisista sopimuksista, jotka kannustavat yksityishenkilöitä osallistumaan vakuutusmarkkinoille.
• Pakolliset markkinat: Näillä markkinoilla joko vakuutuksenantajalla tai vakuutuksenottajalla on lakisääteinen velvollisuus osallistua. Esimerkiksi vakuutuksenantajilla voi olla lakisääteinen velvollisuus tarjota vakuutusturvaa äärimmäisille sääolosuhteille, ja vakuutuksenottajia voidaan lain mukaan vaatia ostamaan palovakuutus, joka sisältää vakuutusturvan äärimmäisille sääolosuhteille.

Joillakin mailla (esim. Ranska ja Sveitsi) on valtion tai lähes valtion monopolivakuutus, kun taas toisilla mailla (esim. Saksa, Italia ja Yhdistynyt kuningaskunta) on kaupallisesti jäsenneltyjä ”vapaiden markkinoiden ratkaisuja”, joihin yhdistetään järjestelmällisesti valtion rahoittama tapauskohtainen helpotus. Muissa maissa (esim. Itävallassa ja Tanskassa) on veronmaksajien rahoituksella rahoitettuja julkisia katastrofirahastoja, ja toisissa taas on erilaisia yksityisten vakuutusten tarjoajien yhdistelmäratkaisuja, joita täydennetään julkisilla katastrofirahastoilla (esim. Belgiassa, Alankomaissa ja Norjassa) (Schwarze et al., 2009). Espanjassa on julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuusohjelma, jossa julkinen elin (Consorcio de Compensación de Seguros - CSS) kattaa poikkeukselliset ilmastoriskit (ja muut) ja kerää palkkionsa yksityisten yritysten laskuihin sisältyvällä suhteellisella lisämaksulla (ETA, 2017).

Ilmastoriskeiltä suojautumisesta on nopeasti tulossa yksityishenkilöiden ja yritysten ensisijainen tavoite. Liiketoiminnan johtamiskäytäntöihin liittyy luonnollisesti riskien hajauttamisstrategioita. Kun otetaan huomioon ilmastoon liittyvien riskien kasvava merkitys fyysiselle omaisuudelle aiheutuvien vahinkojen ja liiketoiminnan keskeytymisen kannalta, on suositeltavaa, että yritykset harkitsevat vakuutusten hankkimista luonnonkatastrofien tai muiden niiden toimintaan todennäköisesti vaikuttavien ilmastovaikutusten varalta.

Sidosryhmät, kuten julkisten varojen omistajat, viljelijät, yksityiset kiinteistönomistajat ja elinkeinonharjoittajat, voivat vaikuttaa vakuutusalan riskienhallintaan. Ne luovat kannustimia tai vaatimuksia, jotka auttavat vähentämään äärimmäisten sääilmiöiden vaikutusta. Esimerkkinä voidaan mainita hintamerkinnät: jos asunnonomistajat vahvistavat kattojaan raekuuroja vastaan, he saattavat maksaa pienemmän vakuutusmaksun tai heillä voi olla pienempi omavastuu. Toinen esimerkki on häiriönsietokykyä koskevien vaatimusten sisällyttäminen vakuutussopimuksiin. jos vakuutuksenottaja ei ryhdy toimiin riskien vähentämiseksi, korvaus voi olla pienempi.

Useissa maissa on käytössä ”valtiontakausjärjestelmä”, jossa ”katastrofirahasto” auttaa kattamaan tietyn kynnysarvon ylittävät vahingot. Näin varmistetaan, että yksityiset vakuutuksenantajat pysyvät taloudellisesti vakaina ja voivat tarjota kohtuuhintaisia vakuutusmaksuja. Tämä voi kuitenkin vähentää kannustinta ottaa vakuutus erityisesti riskialtteimpien alueiden ulkopuolella. Näissä tapauksissa ei ehkä toimi kunnolla, ja palkkiot voivat tulla liian kalliiksi useimmille ihmisille.

Vakuutusjärjestelmän tulos määräytyy pääasiassa vakuutusten pitkän aikavälin kustannusten ja hyötyjen perusteella, jotka ovat edelleen keskeinen indikaattori. Ilmastonmuutoksen osalta näitä kustannuksia ja hyötyjä olisi tarkasteltava yhdessä monien erilaisten riskinhallintavälineiden kanssa (ennaltaehkäisy, suojelu, varhaisvaroitus). Riskienhallinnan tavoitteet riippuvat siitä, millaisia odotuksia valtioilla, vakuutetuilla osapuolilla tai vakuutuksenantajilla voi olla. Solidaarisuuteen perustuvalla vakuutusjärjestelmällä (jossa julkinen tuki ja tuloihin perustuvat yksilölliset rahoitusosuudet) saavutetaan suurin mahdollinen kattavuus, jotta riskit jakautuvat tasaisesti. Ilmastoriskien hallintavakuutus lisää riskitietoisuutta ja tarjoaa sopeutumistoimenpiteiden avulla kannustimia häiriönsietokyvyn parantamiseen.

On kuitenkin myös ääniä, joissa todetaan, että vakuutus on huono sopeutumiskyky, koska vakuutusjärjestelmät vahvistavat altistumista ja haavoittuvuutta, koska ne saattavat suosia toimia, jotka säilyttävät vallitsevan tilanteen, sen sijaan, että ne mahdollistaisivat mukautuvan käyttäytymisen, kuten transformatiivisen sopeutumisen (esim. O’Hare et al., 2015). Tältä kannalta vakuutus on nähtävä osana laajempaa lähestymistapaa riskienhallintaan ja sopeutumiseen.

Vakuutusyhtiöt jakavat taloudellisen riskin kaikille vakuutuksenottajille, ja perimällä korkeampia vakuutusmaksuja suuremmista riskeistä ne kannustavat yksityishenkilöitä ryhtymään toimiin omien riskiensä vähentämiseksi. Tämä auttaa alentamaan vahinkojen kustannuksia, jos tapahtuma tapahtuu. Vakuutuksista tulee kuitenkin vähemmän houkuttelevia suuririskisille kotitalouksille tai viljelijöille, kun vakuutusmaksut heijastavat taustalla olevaa riskiä. Vaikka pienemmän riskin vakuutuksenottajilla on heikompi kannustin riskien vähentämiseen, he ostavat todennäköisemmin vakuutuksia, koska vakuutusmaksut ovat edullisempia.

Tämä kompromissi vakuutusmaksujen kohtuuhintaisuuden ja riskinvähentämiskannustimien välillä on tärkeä, mutta sitä on vaikea tasapainottaa, ja siihen vaikuttavat usein yksittäisten maiden ja/tai sidosryhmien erilaiset riskinhallintatavoitteet.

EU:n Solvenssi II -direktiivillä (2009/138/EY) kodifioidaan ja yhdenmukaistetaan EU:n vakuutusasetus. Tämä koskee ennen kaikkea pääoman määrää, joka EU:n vakuutusyhtiöillä on oltava maksukyvyttömyysriskin pienentämiseksi. Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101 artiklan 3 kohdan soveltamisesta sopimusten, päätösten ja yhdenmukaistettujen menettelytapojen ryhmiin vakuutusalalla 24 päivänä maaliskuuta 2010 annetussa komission asetuksessa (EU) N:o 267/2010 myönnetään poikkeus kilpailusääntöjen soveltamisesta tietyntyyppisiin vakuutusalan sopimuksiin.

Vakuutusjärjestelmät kestävät normaalisti niin kauan kuin vakuutuksenantajan ja vakuutetun kohteen välillä on tehty sopimus. Useimmilla sopimuksilla on vuotuinen kesto, ja ne uusitaan vuosittain, mukaan lukien sopimuksen tarkistaminen, kuten vakuutusmaksu.