Ilmastonmuutokseen sopeutumisen sisällyttäminen maankäytön suunnitteluun

Maankäytön suunnittelussa on mukana erilaisia hallintoviranomaisia, jotka toimivat paikallisella, alueellisella tai kansallisella tasolla. Niillä kaikilla on erilaiset toimivaltuudet ja vastuut. Kansallinen taso lähestyy kysymyksiä yleensä ”makronäkökulmasta” ottaen huomioon koko maan kehityksen. valtiotasoa alemmat tasot edistävät "meso-perspektiivejä" keskittyen alueellisiin kysymyksiin; ja kuntatasoilla on ”mikroperspektiivejä”, joissa keskitytään pääasiassa kunnan sisäisten yhteisöjen kehittämiseen (GIZ, 2011). Sopeutumissuunnittelussa nämä tasot on yhdenmukaistettava ja siirryttävä yhteiseen suuntaan. Tämä voi olla haastavaa mahdollisten ristiriitaisten näkemysten ja etujen vuoksi. 

Onnistunut suunnittelu edellyttää lisäksi panosta monilta eri toimijoilta ja sektoreilta, kuten maa- ja metsätaloudesta, asumisesta, liikenteestä, energiasta, ympäristöstä ja hyvin usein yksittäisiltä ihmisiltä. Kuten aiemmat kokemukset osoittavat, perinteisillä (ylhäältä alaspäin suuntautuvilla) suunnittelumenetelmillä ei ole juurikaan onnistuttu vuoropuhelun ja koordinoinnin puutteen vuoksi. Osallistuminen on todettu onnistuneen maankäytön suunnittelun avaintekijäksi. Se kattaa kaikkien asianomaisten toimijoiden välisen viestinnän ja yhteistyön. Sidosryhmien osallistumisella olisi varmistettava, että kaikki osallistujat voivat muotoilla etunsa ja tavoitteensa vuoropuhelussa maankäytön suunnitteluprosessin suunnittelu- ja täytäntöönpanovaiheissa. Tällaisessa suunnittelussa painotetaan paikallisen tai alueellisen väestön/sidosryhmien yhteistä oppimista. Sidosryhmien täysimääräinen osallistuminen on olennaisen tärkeää, jotta voidaan määritellä tulevaisuuden visio, asettaa painopisteitä ilmastonmuutokseen sopeutumisen ja katastrofiriskien vähentämisen osalta, välttää tai minimoida alojen välisiä konflikteja ja mahdollistaa synergiat. 

EU:n politiikat ja tuet vaikuttavat voimakkaasti maankäytön muutoksiin alueellisella tasolla. Suunnitteluvaiheessa tarvitaan vahvaa poliittista tukea, ja se on keskeinen tekijä suunniteltujen toimenpiteiden täytäntöönpanossa. Sidosryhmien asianmukainen osallistuminen on olennaisen tärkeää, jotta voidaan varmistaa avoin ja yhteinen suunnitteluprosessi, joka johtaa yhteisesti sovittuihin alueellisiin toimenpiteisiin. Maanomistajien henkilökohtaiset edut voivat kuitenkin toimia rajoittavana tekijänä, jos he eivät ole samaa mieltä ehdotetuista maankäytön muutoksista. Lisäksi maankäyttösuunnitelman yhdenmukaistaminen olemassa olevien suunnitteluvälineiden ja sektoripolitiikkojen kanssa voi olla haastavaa. Eri välineiden välisiä ristiriitaisia visioita ja tavoitteita on vältettävä suunnitelman sujuvan toteuttamisen varmistamiseksi. 

Luotettavien tietojenpuute, ilmastoennusteisiin liittyvät epävarmuustekijät, tehokas yhteistyö ja tietojen jakaminen eri toimijoiden välillä ovat yhteisiä tekijöitä, jotka rajoittavat suunnittelua. 

Maankäyttösuunnitelma ei ole tavoite sinänsä, vaan väline hyödyllisen ja kestävän maankäytön saavuttamiseksi. Maankäytön suunnittelua ei siis pitäisi aloittaa ilman perusteellista harkintaa ja keskustelua sen toteuttamiseen käytettävissä olevista rahoitusvaroista ja -lähteistä. Ilman tätä turvallisuutta jopa vakiintunut suunnitelma törmää pian taloudellisiin pullonkauloihin, eikä suunnitelmassa esitettyjä toimenpiteitä ole mahdollista toteuttaa. Keskeistä on siis yhdistää suunnittelu budjetointiin – tai vielä parempi budjetointi suunnitteluun. 

Toinen maankäytön suunnittelun onnistumisen näkökohta riippuu kaikkien toimijoiden valmiuksista, erityisesti asiasta vastaavan viraston ja niiden instituutioiden ja ryhmien valmiuksista, jotka vastaavat suunnitelman täytäntöönpanosta. Näiden valmiuksien luominen on usein odotettua monimutkaisempaa. Eri puolilla Eurooppaa on usein hajautettuja maankäytön suunnittelurakenteita, ja vastuut jakautuvat eri hierarkioiden kesken. Näiden rakenteiden valmiudet voivat vaihdella suuresti eri instituutioiden, maiden ja alueiden välillä. Institutionaalisen koordinoinnin puute, alipätevä henkilöstö, toistuvat henkilöstövaihdokset, hyväksyttyjen toimeksiantojen ja käytettävissä olevien valmiuksien välinen epätasapaino sekä suuntautuminen pikemminkin toteutukseen kuin suunnitteluun rajoittavat usein maankäytön suunnittelua. 

Maankäytön suunnittelutoimenpiteillä vähennetään vahinkokustannuksia jättämällä osa toiminnoista riskialueiden ulkopuolelle tai luomalla olosuhteet, joissa erityinenkehittäminen voidaan sallia näillä alueilla. Zuidplaspolderia (Alankomaat) on käytetty laajamittaisessa kaupunkikehityshankkeessa: Alueenilmastokestävyyden varmistaminen aluesuunnittelun avulla johtisiihen, että kustannus-hyötysuhde oli parempi kuin yksittäisillä sopeutumistoimenpiteillä (esim.tulvankestävä asuminen ja mukautettu infrastruktuuri) (Bruin, 2013). Tutkimukset(esim.Tröltsch ym.,2012) osoittavat, että kustannus-hyötyanalyysin tekeminen on vaikeaa, mikä johtuu myös ilmastoennusteidensuuresta epävarmuudesta. Lisäksion otettava huomioon, ettäalueellisesti perustuvan sopeutumistoimenpiteen hyöty-kustannussuhde voiriippua eri näkökulmista, mikä voi esimerkiksi tuottaa hyötyä tietylle yhteisölle muttamahdollisesti vähentää tiettyjen yksittäisten ominaisuuksien arvoa. Itävallassa esimerkiksi punaisia vyöhykkeitä (korkeanriskin vyöhykkeitä), jotka on määritelty kuntatasollalaadituissa”vaaravyöhykesuunnitelmissa” maanvyörymien jatulvien vaikutusten torjumiseksi, on joissakin tapauksissa suunniteltu uudelleen ilmastonmuutoksesta johtuviinuusiin riskeihin vastaamiseksi(esim. Neustift im Stubaital). Tämä tekee talojen rakentamisesta näille alueille vaikeampaa tai jopa mahdotonta, mikä johtaa omaisuuden arvon menetykseen. 

Maankäytön suunnitteluun vaikuttavat monet EU:n politiikat ja direktiivit,kuten yhteinenmaatalouspolitiikka, lintu- ja luontotyyppidirektiivit, vesipolitiikanpuitedirektiivi, tulvadirektiivija rannikkoalueiden yhdennettyä käyttöä ja hoitoa koskeva politiikka. Toisaalta suunniteltujen toimenpiteiden odotetaan myös edistävän suoraan tai välillisesti näiden politiikkojen ja direktiivien tavoitteiden saavuttamista. 

Esimerkiksi laatimalla aluesuunnitelmia, valvomalla kehitystä ja soveltamalla suunnittelutekniikoita ja -lähestymistapoja aluesuunnittelu voi edistää vesipolitiikan puitedirektiivin perustoimenpiteiden onnistunutta täytäntöönpanoa ja siten edistää makean veden luonnonvarojen kestävää hoitoa ja suojelua. Toinen esimerkki on Natura 2000 -tavoitteiden saavuttaminen yhdessä kehittämistavoitteiden kanssa aluesuunnittelun avulla (Simeonova ym. 2017). Tämä tarjoaa hyvät mahdollisuudet vähentää tehokkaasti biologisen monimuotoisuuden köyhtymistä ja varmistaa, että eri alojen kehityssuuntaukset ovat luontolainsäädännön mukaisia. 

Maankäyttösuunnitelman laatimiseen kuluva aikariippuu kansallisista säännöksistä, kyseessä olevan suunnitelman luokituksesta ja sen patial-asteikosta. Aika riippuu myös perustettavasta osallistavasta prosessista ja eri viranomaisten jasidosryhmien välillä mahdollisesti syntyvistä ristiriidoista. Suunnitelman täytäntöönpano on myös vaihtelevaa, ja se kestää tyypillisesti 5–10 vuotta, ja siihen tehdään säännöllisiä tarkistuksia ja päivityksiä. 

Sopeutuminen sellaisen maankäytön suunnittelun avulla, jossa ilmastonmuutos otetaan täysimääräisestihuomioon,edellyttää pitkän aikavälin visiota ja pitkänaikavälintavoitteita. Maankäyttösuunnitelmien säännöllistä tarkistamista olisi harkittava(5–10 vuoden välein) noudattaen joustavaa ja mukautuvaa lähestymistapaa aluesuunnitteluun, jotta tietämyksen edistymistä ja toimien tarkistamista voidaan arvioida asteittain toteutettavien toimenpiteiden seurannan perusteella. Maankäyttösuunnitelman elinkaari liittyy suurelta osin suunniteltujen toimenpiteiden elinkaareen,joka ulottuu kahdesta tai kolmesta vuosikymmenestä yli 100 vuoteen, esimerkiksi rannikoiden suojeluun tähtäävien monimutkaisten toimenpiteiden tai maankäytön jakamisen perusteellisten muutosten osalta.