Ekologisten verkostojen parantaminen

Ekosysteemejä ja biologista monimuotoisuutta ovat jo pitkään uhanneet lukuisat tekijät, kuten maankäytön muutoksista johtuvat elinympäristöjen muutokset, erilaisista ihmisen toimista johtuva elinympäristöjen häviäminen, elinympäristöjen pirstoutuminen esimerkiksi liikennereittien vuoksi jne. Ilmastonmuutos on olennainen tekijä, joka lisää luontotyyppeihin ja biologiseen monimuotoisuuteen kohdistuvia lisäpaineita. Jokaisella eliöllä on tiettyjä vaatimuksia ilmasto-olosuhteiden suhteen. Tämä näkyy lajien maailmanlaajuisessa levinneisyydessä. Nousevat lämpötilat ja muuttuvat sadeolosuhteet sekä äärimmäisten tapahtumien lisääntyminen merkitsevät sitä, että organismien on joko sopeuduttava tai siirryttävä uusiin elinympäristöihin palvelemaan. Aluerajojen muutoksen odotetaan muuttavan lajien määrää ja lajikoostumusta biokoenoosissa ja biotoopeissa.

Ekologinen kytkeytyneisyys on ratkaiseva tekijä lajien eloonjäämisen ja muuton sekä populaatioiden sopeutumispotentiaalin kannalta. Ekologisten yhteyksien edistäminen on tärkeä vaihtoehto dynaamisten sopeutumisprosessien mahdollistamiseksi ekosysteemeissä ja siten biologisen monimuotoisuuden vähenemisen torjumiseksi ja ekosysteemipalvelujen säilyttämiseksi erityisesti muuttuvien ilmasto-olosuhteiden vuoksi. Lisäksi terveet ekosysteemit tarjoavat lukuisia hyödykkeitä ja palveluja, jotka ovat elintärkeitä ihmisyhteiskunnalle. Nämä palvelut ovat erityisen merkityksellisiä ekosysteemeihin perustuvien lähestymistapojen kannalta ilmastonmuutokseen sopeutumisessa ja katastrofiriskien vähentämisessä, esimerkiksi tulvilta, lumivyöryiltä ja muilta ilmastoon liittyviltä vaaroilta suojautumisen varmistamisessa, maaperän tai rannikoiden eroosion ehkäisemisessä ja (mikro)ilmaston säätelyssä (säätelypalvelut).

Biologisen monimuotoisuuden säilyttämisen ja ekosysteemipalvelujen parantamisen on mentävä staattisten suojelualueiden lähestymistapaa pidemmälle. Ekologista jatkumoa on parannettava, jotta voidaan lieventää maankäytön muutoksen ja ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Itse asiassa luontotyyppien jatkuva häviäminen johtaa pirstoutumiseen ja edelleen maiseman "patsaallisuuteen" ja eristyneisyyteen erillisillä luontotyypeillä "saarilla". Nämä luontotyypit menettävät ekologisen toimivuutensa, olennaisia ekologisia prosesseja ei voida enää toteuttaa eikä muutto muihin luontotyyppeihin ole enää mahdollista.

Lintu- ja luontotyyppidirektiiveihin oikeudellisesti perustuvalla EU:n Natura 2000 -verkostolla tuetaan luonnonsuojelualueiden verkoston luomista kaikkien jäsenvaltioiden kesken. Nämä suojellut ja luonnonarvoltaan merkittävät alueet voivat tarjota tärkeän lähtökohdan ekologisen toimivuuden ylläpitämiselle. Toimivien yhteyksien ja koko alueen kattavan ekologisen verkoston edistämiseksi tarvitaan myös suojelualueiden välisiä ekologisia käytäviä, myös valtioiden välisellä ja makroalueellisella tasolla. Tämän vuoksi tarvitaan myös yleisiä luontotyyppitoimenpiteitä laajemmassa ympäristössä. Näitä ovat muun muassa kestävä maankäyttöpolitiikka ja -toimenpiteet (esim. maisematekijöiden säilyttäminen, ekologinen maatalous ja ekologinen maankäyttö), rahoitusmekanismit sekä suunnittelun sääntely ja politiikat.

Vihreää infrastruktuuria koskevalla EU:n strategialla pyritään strategisesti suunniteltuun luonnonalueiden ja osittain luonnontilaisten alueiden verkostoon, jolla tuetaan biologisen monimuotoisuuden säilyttämistä, parannetaan ympäristöolosuhteita ja tarjotaan keskeisiä ekosysteemipalveluja. Vihreään infrastruktuuriin kuuluvat suojelualueet, ponnahduslautat ja verkkoelementit, mutta myös vihertiet, luonnonvaraisten eläinten ja kasvien käytävät ja muut viheralueet sekä ekotekniset rakenteet, jotka mahdollistavat hajanaisuuden kielteisten vaikutusten lieventämisen. Tämä vihreän infrastruktuurin strategisen suunnittelun lähestymistapa voi edistää merkittävästi ekosysteemien ja ekologisten verkostojen toiminnallisten yhteyksien parantamista.

Useat sopeutumisvaihtoehdot liittyvät läheisesti vihreän infrastruktuurin suunnitteluun ja täytäntöönpanoon. Ekologiset yhteydet ovat olennaisen tärkeitä kasvi- ja eläinlajien sopeutumiskyvyn parantamiseksi ja ekosysteemien häiriönsietokyvyn vahvistamiseksi. Ekosysteemipalvelujen säilyttämisen kautta parempi ekologinen ja toiminnallinen kytkeytyneisyys voi samalla edistää muita sopeutumismuotoja, jotka ovat merkityksellisiä myös ihmisten kannalta, esimerkiksi peltometsäviljelyn, joki- ja tulvatasankojen ennallistamisen tai luontotyyppien mukautuvan hoidon avulla. Sekä nopeasti muuttuvan ilmaston vaikutukset biologiseen monimuotoisuuteen että ekosysteemipalvelujen merkitys kestävälle ilmastonmuutokseen sopeutumiselle osoittavat, kuinka tärkeää on parantaa ekologisia verkostoja sopeutumistoimenpiteenä.

Ekologisten yhteyksien tukemisen ja vihreään infrastruktuuriin perustuvan lähestymistavan täytäntöönpanon maiseman kehittämisprosessissa olisi perustuttava alueellisten ja paikallisten sidosryhmien osallistumiseen, hyväksynnän lisäämiseen ja toimenpiteiden mukauttamiseen paikallisiin (sosiaalisiin, poliittisiin, taloudellisiin ja luonnollisiin) olosuhteisiin. Keskeisiä sidosryhmiä ovat maanomistajat ja suoraan vaikutusten kohteena olevien alojen, kuten maatalouden, metsätalouden, aluesuunnittelun, matkailun ja luonnonsuojelun, edustajat sekä muiden sellaisten alojen sidosryhmät, joihin luontotyyppien ja luonnonvarojen hoito vaikuttaa välillisesti.

Taloudellisilla, sosiaalisilla ja poliittisilla edellytyksillä on merkittävä rooli alue- ja aluesuunnittelussa. Tämä tekee dynaamisten luonnonsuojelu- ja suunnittelutapojen (kuten vihreän infrastruktuurin) edistämisestä ja huomioon ottamisesta usein monimutkaista ja vaikeaa. Eri alojen (kuten maa- ja metsätalous, matkailu, uusiutuvat energialähteet, liikenne, teollisuus jne.) väliset maankäyttöristiriidat ja luonnonsuojelu voivat toimia paikallisesti merkityksellisinä rajoittavina tekijöinä. Lisäksi erilaiset maankäytön hallintaa ja suunnittelua koskevat lähestymistavat sekä (suojelualueiden ulkopuolisten) ekologisten verkostojen merkityksen huomiotta jättäminen voivat olla merkityksellisiä rajoittavia tekijöitä.

Toisaalta ekologisten yhteyksien parantaminen tarjoaa monenlaisia sivuhyötyjä ja turvaa sosiaalisesti merkitykselliset ekosysteemipalvelut suhteellisen alhaisin taloudellisin kustannuksin.

Ekologisten yhteyksien parantaminen edellyttää, että suunnitellaan ja toteutetaan maankäyttötoimenpiteitä ja vihreitä infrastruktuureja, jotka ovat hyvin paikallisia. Kustannukset riippuvat merkittävästi hyväksytystä toimenpiteestä ja paikallisista olosuhteista, ja niitä on vaikea yleistää. Parannettu ekologinen yhteenliitettävyys tarjoaa monenlaisia hyötyjä, mukaan lukien ilmastonmuutokseen (ekosysteemiin) sopeutumisen kannalta merkitykselliset hyödyt, mikä johtaa monissa tapauksissa kustannuksia suurempiin hyötyihin. Esimerkiksi tulvasuojelua tulvatasanteiden ja jokiluontotyyppien ennallistamisen avulla voidaan edistää, jotta voidaan yhdessä parantaa tulviin sopeutumista ja luonnonsuojelua, mikä on monissa tapauksissa halvempaa kuin teknisten ratkaisujen (kuten patojen) käyttöönotto erityisesti pitkällä aikavälillä. Lisäksi nämä ekosysteemeihin perustuvat vihreät (ja siniset) infrastruktuuritoimenpiteet tarjoavat tulvasuojelun lisäksi muita sivuhyötyjä, kuten virkistystoiminnan ja vesiensuojelun maatalouden tarkoituksiin.

EU:n tasolla lähestymistapaa, jolla pyritään parantamaan luontotyyppien ekologisia verkostoja ja toiminnallisia yhteyksiä, tuetaan ja jopa ohjataan erilaisilla politiikoilla ja direktiiveillä, joita ovat pääasiassa seuraavat:

• Lintu- ja luontotyyppidirektiivit, joilla tuetaan oikeudellisesti Natura 2000 -verkostoa ja luodaan vahva perusta ekologisten yhteyksien parantamiselle.
• Biologista monimuotoisuutta koskeva strategia, jossa korostetaan ekologisten yhteyksien merkitystä.
• Vihreää infrastruktuuria koskeva strategia, jolla tuetaan sellaisten panorointimenetelmien käyttöönottoa, jotka ulottuvat suojelualueita laajemmalle ja joilla pyritään parantamaan ekologisia yhteyksiä vihreiden toimenpiteiden avulla.

Ekologisten verkostojen parantamiseen tähtäävien toimenpiteiden suunnittelu ja toteutus on jatkuvaa työtä. Tyypillisesti se kestää 5–10 vuotta, vaikka täytäntöönpanoaikaan vaikuttavat suuresti soveltamisen laajuus (paikallinen, alueellinen, kansallinen tai tapahtuma ylikansallinen) ja tarkasteltavan alueen erityispiirteet.

Elinikä riippuu suuresti maankäytön muutoksista ja luonnonsuojelupolitiikan muutoksista. Näin ollen tarvitaan mukautuvaa lähestymistapaa ekologisen verkoston parantamiseen.