Ekologisten verkostojen parantaminen

Ekosysteemejä ja biologista monimuotoisuutta ovat jo pitkään uhanneet monet tekijät, kuten maankäytön muutoksista johtuva elinympäristöjen muutos, ihmisen toiminnasta johtuva elinympäristöjen häviäminen (kuten kaupungistuminen, teollisuuden laajentuminen, metsäkato ja saastuminen), elinympäristöjen pirstoutuminen esimerkiksi liikennereittien vuoksi jne. Ilmastonmuutos on olennainen tekijä, joka lisää luontotyyppeihin ja biologiseen monimuotoisuuteen kohdistuvia lisäpaineita. Jokaisella eliöllä on tiettyjä vaatimuksia ilmasto-olosuhteiden suhteen. Tämä näkyy lajien maailmanlaajuisessa levinneisyydessä. Nousevat lämpötilat, vuodenaikojen vaihtelut ja muuttuvat sadeolosuhteet sekä äärimmäisten tapahtumien lisääntyminen merkitsevät sitä, että organismien on joko sopeuduttava tai siirryttävä uusiin elinympäristöihin palvelemaan. Alueen rajojen muutoksen odotetaan muuttavan lajien määrää ja lajikoostumusta biokoenoosissa ja biotoopeissa.

Ekologinen kytkeytyneisyys on ratkaiseva tekijä lajien eloonjäämisen ja muuton sekä populaatioiden sopeutumispotentiaalin kannalta. Vain noin 10 prosenttia suojellusta maailmanlaajuisesta maa-alueesta voidaan katsoa rakenteellisesti verkottuneeksi koskemattomien maisemien kautta (Ward et al., 2020). Ekologisten yhteyksien edistäminen on tärkeä vaihtoehto dynaamisten sopeutumisprosessien mahdollistamiseksi ekosysteemeissä ja siten biologisen monimuotoisuuden vähenemisen torjumiseksi ja ekosysteemipalvelujen säilyttämiseksi erityisesti muuttuvien ilmasto-olosuhteiden vuoksi. Lisäksi terveet ekosysteemit tarjoavat lukuisia hyödykkeitä ja palveluja, jotka ovat elintärkeitä ihmisyhteiskunnalle. Nämä palvelut ovat erityisen merkityksellisiä ekosysteemeihin perustuvien lähestymistapojen kannalta ilmastonmuutokseen sopeutumisessa ja katastrofiriskien vähentämisessä, esimerkiksi tulvilta, lumivyöryiltä, kuivuudelta ja muilta ilmastoon liittyviltä vaaroilta suojautumisen varmistamisessa, maaperän tai rannikoiden eroosion ehkäisemisessä ja (mikro)ilmaston säätelyssä (säätelypalvelut).

Biologisen monimuotoisuuden säilyttämisen ja ekosysteemipalvelujen parantamisen on mentävä staattisten suojelualueiden lähestymistapaa pidemmälle. Ekologista jatkumoa on parannettava, jotta voidaan lieventää maankäytön muutoksen ja ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Itse asiassa luontotyyppien jatkuva häviäminen johtaa pirstoutumiseen ja edelleen maiseman "patsaallisuuteen" ja eristyneisyyteen erillisillä luontotyypeillä "saarilla". Nämä luontotyypit menettävät ekologisen toimivuutensa, olennaisia ekologisia prosesseja ei voida enää toteuttaa eikä muutto muihin luontotyyppeihin ole enää mahdollista.

Suojelustrategioita, joilla tehostetaan ekologisia verkostoja ilmastonmuutokseen sopeutumisen helpottamiseksi, ovat muun muassa seuraavat: suojelualueiden ja muiden tehokkaiden suojelutoimenpiteiden lukumäärän ja koon lisääminen; yhteysalueiden perustaminen, laajentaminen tai palauttaminen; ja varantojen sijoittaminen useimmille kriittisille alueille (IUCN, 2020).

Lintu- ja luontotyyppidirektiiveihin oikeudellisesti perustuvalla EU:n Natura 2000 -verkostolla tuetaan yhteenliitettyjen luonnonsuojelualueiden verkoston luomista kaikkien jäsenvaltioiden kesken. Nämä suojellut ja arvokkaat luonnonalueet voivat tarjota tärkeän lähtökohdan ekologisen toimivuuden ylläpitämiselle. Toimivien yhteyksien ja koko alueen kattavan ekologisen verkoston edistämiseksi tarvitaan suojelualueiden välisiä ekologisia käytäviä myös valtioiden välisellä ja makroalueellisella tasolla. Tämän vuoksi tarvitaan myös yleisiä luontotyyppitoimenpiteitä laajemmassa ympäristössä. Näitä ovat muun muassa kestävä maankäyttöpolitiikka ja -toimenpiteet (esim. maisematekijöiden säilyttäminen, ekologinen maatalous ja ekologinen maankäyttö), rahoitusmekanismit sekä suunnittelun sääntely ja politiikat.

Vihreää infrastruktuuria koskevalla EU:n strategialla pyritään strategisesti suunniteltuun luonnonalueiden ja osittain luonnontilaisten alueiden verkostoon, jolla tuetaan biologisen monimuotoisuuden säilyttämistä, parannetaan ympäristöolosuhteita ja tarjotaan keskeisiä ekosysteemipalveluja. Vihreään infrastruktuuriin kuuluvat suojelualueet, ponnahduslautat ja verkkoelementit, mutta myös vihertiet, luonnonvaraisten eläinten ja kasvien käytävät ja muut viheralueet sekä ekotekniset rakenteet, jotka mahdollistavat hajanaisuuden kielteisten vaikutusten lieventämisen. Tämä vihreän infrastruktuurin strategisen suunnittelun lähestymistapa voi edistää merkittävästi ekosysteemien ja ekologisten verkostojen toiminnallisten yhteyksien parantamista. Useat sopeutumisvaihtoehdot liittyvät läheisesti vihreän infrastruktuurin suunnitteluun ja täytäntöönpanoon, ja niihin kuuluvat esimerkiksi joki- ja ruokatasankojen ennallistaminen ja luontotyyppien mukautuva hoito.

Ekologiset yhteydet ovat olennaisen tärkeitä kasvi- ja eläinlajien sopeutumiskyvyn parantamiseksi ja ekosysteemien häiriönsietokyvyn vahvistamiseksi. Samalla ekologisten yhteyksien säilyttäminen voidaan saavuttaa sopeutumistoimenpiteillä, jotka hyödyttävät myös ihmisyhteiskuntaa. Niitä ovat esimerkiksi peltometsätalous ja  ilmastoälykäs kaupunkiviljely, jotka tukevat luontoa ekosysteemipalvelujen tarjoamisessa. Sekä nopeasti muuttuvan ilmaston vaikutukset biologiseen monimuotoisuuteen että ekosysteemipalvelujen merkitys kestävälle ilmastonmuutokseen sopeutumiselle osoittavat, kuinka tärkeää on parantaa ekologisia verkostoja sopeutumistoimenpiteenä.

Ekologisten yhteyksien tukemisen ja vihreään infrastruktuuriin perustuvan lähestymistavan täytäntöönpanon maiseman kehittämisprosessissa olisi perustuttava alueellisten ja paikallisten sidosryhmien osallistumiseen, hyväksynnän lisäämiseen ja toimenpiteiden mukauttamiseen paikallisiin (sosiaalisiin, poliittisiin, taloudellisiin ja luonnollisiin) olosuhteisiin. Keskeisiä sidosryhmiä ovat maanomistajat ja niiden alojen edustajat, joihin vaikutukset kohdistuvat suoraan, kuten maa- ja metsätalous, aluesuunnittelu, matkailu ja luonnonsuojelu. Olisi myös kuultava muiden alojen sidosryhmiä, joihin luontotyyppien ja luonnonvarojen hoito vaikuttaa välillisesti. Lisäksi on ratkaisevan tärkeää, että alkuperäiskansat ja paikallisyhteisöt otetaan mukaan alusta alkaen osallistavan päätöksenteon turvaamiseksi ja sen varmistamiseksi, että heidän oikeuksiaan kunnioitetaan.

Taloudellisilla, sosiaalisilla ja poliittisilla edellytyksillä on merkittävä rooli alue- ja aluesuunnittelussa. Tämä tekee dynaamisten luonnonsuojelu- ja suunnittelutapojen (kuten vihreän infrastruktuurin) edistämisestä ja huomioon ottamisesta usein monimutkaista ja vaikeaa. Eri alojen (kuten maa- ja metsätalous, matkailu, uusiutuvat energialähteet, liikenne, teollisuus jne.) väliset maankäyttöristiriidat ja luonnonsuojelu voivat toimia paikallisesti merkityksellisinä rajoittavina tekijöinä. Lisäksi (suojelualueiden ulkopuolisten) ekologisten verkostojen merkityksen huomiotta jättäminen voi haitata ekologisten käytävien luomista tai ennallistamista. Tämä korostaa kohdennettujen valistusaloitteiden merkitystä. 

Toisaalta ekologisten yhteyksien parantaminen tarjoaa monenlaisia sivuhyötyjä eri aloille ja turvaa sosiaalisesti merkitykselliset ekosysteemipalvelut suhteellisen alhaisin taloudellisin kustannuksin. 

Ekologisten yhteyksien parantaminen edellyttää erittäin paikkakohtaisten maankäyttötoimenpiteiden ja vihreiden infrastruktuurien suunnittelua ja toteuttamista. Tästä seuraa, että kustannukset riippuvat merkittävästi erityisestä hyväksytystä toimenpiteestä ja paikallisista olosuhteista, eikä niitä voida juurikaan yleistää.  

Ilmastonmuutoksen sietokyvyn lisäksi ekologisten yhteyksien parantaminen tarjoaa monenlaisia ympäristöön liittyviä ja sosiaalisia hyötyjä, jotka voivat olla kustannuksia suurempia. Esimerkiksi tulvasuojelua tulvatasanteiden ja jokiluontotyyppien ennallistamisen avulla voidaan edistää, jotta voidaan yhdessä parantaa tulviin sopeutumista ja luonnonsuojelua, mikä on monissa tapauksissa halvempaa kuin teknisten ratkaisujen (kuten patojen) käyttöönotto erityisesti pitkällä aikavälillä. Lisäksi nämä ekosysteemeihin perustuvat vihreät (ja siniset) infrastruktuuritoimenpiteet tarjoavat tulvasuojelun lisäksi muita sivuhyötyjä, kuten virkistystoimintaa ja vesiensuojelua maataloustarkoituksiin. Yhteenliitettävyyttä koskevien toimenpiteiden vaikutuksia on kuitenkin vaikea kvantifioida rahallisesti. Usein nämä vaikutukset näkyvät hitaasti ja kasvavat ajan myötä. Tähän mennessä tämä kysymys on edelleen yksi tämäntyyppisten toimenpiteiden hyväksymisen suurimmista haasteista. 

EU:n tasolla lähestymistapaa, jolla pyritään parantamaan luontotyyppien ekologisia verkostoja ja toiminnallisia yhteyksiä, tuetaan ja jopa ohjataan erilaisilla politiikoilla ja direktiiveillä, joita ovat pääasiassa seuraavat: 

• Lintu- ja luontotyyppidirektiivit, joilla tuetaan oikeudellisesti Natura 2000 -verkostoa ja luodaan vahva perusta ekologisten yhteyksien parantamiselle. 

• Biologista monimuotoisuutta koskeva strategia, jossa korostetaan ekologisten yhteyksien merkitystä. 

• Luonnon ennallistamista koskeva laki, joka on tärkeä osa luonnon monimuotoisuutta koskevaa strategiaa ja johon sisältyy sitovia tavoitteita huonontuneiden ekosysteemien ennallistamiseksi (Euroopan komissio) 

• Vihreää infrastruktuuria koskeva strategia, jolla tuetaan sellaisten panorointimenetelmien käyttöönottoa, jotka ulottuvat suojelualueita laajemmalle ja joilla pyritään parantamaan ekologisia yhteyksiä vihreiden toimenpiteiden avulla. 

• Äskettäin käynnistetyllä EU:n luontoluottoaloitteella voidaan tukea investointeja luontomyönteisiin toimiin. 

Ekologisten verkostojen parantamiseen tähtäävien toimenpiteiden suunnittelu ja toteutus on jatkuvaa työtä. Tyypillisesti se kestää 5–10 vuotta, vaikka täytäntöönpanoaikaan vaikuttavat suuresti soveltamisen laajuus (paikallinen, alueellinen, kansallinen tai kansainvälinen tapahtuma) ja tarkasteltavan alueen erityispiirteet.

Elinikä riippuu suuresti maankäytön muutoksista ja luonnonsuojelupolitiikan muutoksista. Näin ollen tarvitaan mukautuvaa lähestymistapaa ekologisen verkoston parantamiseen.